Makasin puhkikuluneella sohvalla. Kämmeneni hikoilivat. Odotin... Odotin... Odotin... Vähän väliä vilkaisin kelloani. Mitä useammin kelloa katsoin, sitä hitaammin minuutit tuntuivat kuluvan. Menin parvekkeelle. Aurinko jaksoi vielä paistaa, mutta tunsin jo ilman viillenneen päivästä. Pihan juopot tappelivat, kerrostalon edustalla. Menin takaisin sisälle. Viimein puhelin soi.
"Tulehan veliseni" kuului ääni puhelimen toisesta päästä. Se oli kaikki tieto mitä olin vain kaivannut.
"Joo, lähen heti" vastasin ja suljin puhelimen. Ennenkuin sain painettua edes punaista luuria lähdin jo etsimään reppuani. Reppuni lojui olohuoneen sohvan vieressä. Avasin repun sivutaskun, tarkastaakseni oliko kaikki tarvittava mukana. Taskussa oli passi, avaimet ja sätkätoppa. Heitin puhelimeni taskun sisälle. Otin topan ja tarkastin kuinka paljon röökiä siellä oli. Röökin vähyys harmitti. Käärin puruista yhden röökin ja jätin topan aukinaisena pöydälle kuivumaan. Tarkastin vielä repun ison taskun. Sieltä löytyi muistivihko, kaikkia niitä ideoita varten mitkä päästäni pursuavat. Reppu selkään, kengät jalkaan ja ovesta ulos.
Rappukäytävässä leijailee vanhan juopon pistävä katku. Haju on sekoitus vanhaa viinaa ja röökiä. Onneksi en asu paria kerrosta alempana missä ei haise mikään muu kuin kusi. Tilaan hissin. Korvia raastava meteli alkaa, kun hissi lähtee liikkeelle jostain alempaa. Hissi saapuu kerrokseeni ja astun hissiin sisään. Painan hissin kulkemaan kohti alinta kerrosta. Hissin liikkeelle lähtö on jotenkin siirappinen. Mietin että onkohan hissi edes käyttökunnossa. Saavun alimpaan kerrokseen. Avaan hissin oven ja samalla sieraimiini tunkeutuu koiran ripuli paskan lemu. Alakerran nistin koiralla on taas vatsa kuralla. Vituttaa tää ainanen erillaisten eritteiden lemu mikä ei häviä rappiksesta varmaan ikinä. No... Tervetuloa ghettoon. Astun ovesta ulos. Pihalla lähitalojen juopot ovat taas kokoontuneet kerrostalomme pihalle. Tietää aina että kesä on tullut kun piha on täynnä alkoholisoituneita yksinhuoltajia, viinaan meneviä eläkeläisiä ja muita juopuneita leveän tien kulkijoita. En kiinnitä pihanjuoppoihin mitään huomiota, vaan kävelen suoraan pyörävarastolle. Kävelen varastossa vanhan tunturin luokse. Mummomankeli alle ja kohti keskustaa. Raikas kesätuuli puhalsi kasvoilleni, kun viiletin pyörälläni niin kovaa kuin vain mahdollista. Mitä nopeammin, sitä nopeammin. Kaupunkilla oli hiljaista. Ainoat ihmiset oli humalaiset puistossa. Kuulin jonkun huutavan minua läheisestä ringistä. Mutta minulla ei ollut aikaa pysähtyä. En edes viitsinyt katsoa kuka huutaja oli. Jatkoin vain polkemista, mistään välittämättä. Sydämen tykytykset voimistuivat ja läähätin kuin kapinen kulkukoira. Jostain sain kuitenkin lisää voimia polkemiseen ja hetkeä myöhemmin saavuinkin ystäväni pihalle. Pyörä pyörätelineeseen ja ystävän ovelle. Tuttu koputus koodi, että ystäväni tietää kuka ovella kolkuttelee. Ovi aukeaa. Tervehdimme ja kävelemme ystävän olohuoneeseen. Olohuoneen pöydällä näen sen mitä varten olin saapunutkin. Se mitä olin koko pitkän ja helteisen päivän odottanut. Pieni minigrippipussi puolillaan kukkaa. Eikä mitä tahansa kukkaa, vaan kukkien kuningasta, kannabis sativaa. Ystävä tarjosi alustaa, johon oli valmiiksi väsättynä savut. Otin alustan vastaan ja samaan aikaan ystäväni kaivoi bongin kaapistaan ja tarjosi sitä minulle.
"Polta savut" ystävä sanoi bongia tarjoten. Ei tarvitse toista kertaa käskeä. Nappaan bongin ja täytän pesän. Taskusta sytkäri. Sytytän, imen keuhkot täyteen ja puhallan ulos. Oloni normalisoituu. Istun hetken hiljaa. Kärsivällisyys on hyve.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti